[b]Luku 6: Totuuksia ja valheita[/b] Sinä päivänä satoi. Nicolas ja Edgar välttivät sen nipin napin koska he olivat olleet onnekkaita ja kohdanneet hevoskärryn joka oli suuntaamassa samaan paikkaan kuin hekin ja niin, paeten tummia pilviä, he olivat saaneet kyydin seuraavaan kylään: Hukkuneen neidon kylään. Jokseenkin synkkä nimi kaupungille. Tarinoiden mukaan, kylän perustajalla oli ollut kaunis tytär. Eräs nuori mies rakastui häneen ja halusi mennä naimisiin hänen kanssaan. Mutta sekä neito että hänen isänsä kieltäytyi tästä. Sydän särkyneenä, nöyryytettynä ja raivoissaan, nuori mies päätti, että jos hän ei voi saada häntä, ei kukaan saa. Ja niin, eräänä kuuttomana yönä, mies hukutti neidon jokeen, joka virtaa läpi kylän, jakaen sen kahtia. Perustaja oli hyvin murtunut tämän tragedian takia ja teloitti nuoren miehen. Kerrotaan, että hänen tyttärensä menetyksestä johtuvasta surusta, tuossa kylässä sataa usein. On myös olemassa huhu, että joinain sateisina päivinä, neidon hengen voi nähdä viipyilevän yllä sillan, joka ylittää joen, valmiina ottamaan jonkun sieluparan mukanaan vetiseen hautaan. Tällainen synkkä tarina lahjoitti Nicolakselle melankolisen tunteen. Tai oli se ainakin osaksi vastuussa siitä. Toinen osa löysi tiensä hänen mieleensä johtuen kyydistä hevoskärryissä. Se muistutti hänelle kuinka hänen matkansa oli alkanut Oliverin kanssa ja täten, johtaen mietteisiin hänen kodistaan. Parhaillaan oleskellen majatalossa, Nicolas pysyi huoneessa jonka oli varannut Edgarin kanssa, katsellen ulos ikkunasta jota sade piiskasi, sillä välin kun vanhempi mies oleili baarin puolella. Nuorta velhoa ei haitannut olla yksin. Kun taivas itki, Nicolas vajosi syvälle ajatuksiinsa. Hän ei ollut varma kuinka pitkään hän oli jo matkannut, mutta häntä silti mietitytti kuinka paljon hänelle tuttujen ihmisten elämät olivat muuttuneet. Hänen siskonsa Evelyn oli jo naimisissa. Voi, kuinka hän olisikaan halunnut osallistua hänen häihinsä. Oliko hän onnellinen aviomiehensä kanssa? Nicolas ei oikein tuntenut tuota miestä. Mitä hänen muille sisaruksilleen kuului? Tai hänen vanhemmilleen? Kaipasivatko he häntä lainkaan? Entäpä loput kylän väestä? Sattuiko hän olemaan kenenkään mielessä? Vai jatkoivatko kaikki eloaan kuin häntä ei olisi koskaan ollutkaan? Ja sitten oli tietenkin Kevin. Hänen paras ystävänsä. Olikohan hän vihdoin tunnustanut tunteensa Angielle? Jos oli, mikä mahtoi olla Angien vastaus? Raskas huokaus karkasi Nicolaksen suusta. Se olisi vale jos hän sanoisi, ettei potenut koti-ikävää. Ja sen mukana tuli huoli ja epävarmuus. Joten, kun hän saapuisi Orvokkikumpuun… Entä jos he eivät huolisi häntä sinne? Hän oli vain… yksinkertainen maalaispoika. Ja vaikka he antaisivatkin hänen jäädä ja opettaa hänelle taikuutta… Entä jos hän ei oppisi mitään? Hän ei ollut koskaan ollut kovin hyvä keskittymään opiskeluun. Sitten hänen täytyisi lähteä ja tuottaa pettymys kaikille. Ei muuta paikkaa minne mennä, hänen pitäisi palata Ruusupolun kylään, tuoden mukanaan pelkkää häpeää. Hän pettäisi kaikki jotka olivat uskaltaneet uskoa häneen. Ja kuka tietää mitä tapahtuisi seuraavaksi… Nicolas nousi seisomaan hitaasti. Hän antoi vielä yhden vilkaisun kohti ikkunaa joka oli sadepisaroiden tahrima ja raahasi itsensä yhteen huoneessa olevista sängyistä, ottaen päältään hieman vaateita pois ja asettui makaamaan. Pimeyden laskeutumiseen oli vielä runsaasti aikaa, eikä nuori velho juuri tuntenut itseään väsyneeksi vielä. Mutta hän tunsi olonsa varsin surkeaksi ja halusi nukkua pois hänen surkean olonsa. Joten, siellä hän makasi, odottaen unta tulevaksi, ja kun se vihdoin tuli, hän mielellään luovutti itsensä unille, jotka halusivat viedä hänet pois ihmeiden paikkaan. Ja hyvin hän nukkui. Kun aamu oli alkanut sarastaa, Nicolaksen herätti hänen vanhempi kumppaninsa, Edgar. Nuori velho haukotteli, kampesi itsensä ylös sängystä ja venytteli jäseniään. Hän tunsi olonsa oikeastaan aika hyväksi; uni oli tehnyt ihmeitä hänen kurjalle ololleen. Sukkelalla liikkeellä hän pukeutui täysiin vaatteisiinsa, varmisti että hänellä oli rahat mukanaan ja seurasi sitten Edgaria ulos heidän vaatimattomasta huoneestaan ja alkoivat laskeutua alas narisevia, kapeita portaita. Muutama muukin majatalon vieras oli myös ylhäällä, osa heistä tehden lähtöä rakennuksesta aivan kuten Nicolas ja Edgar, ja osa oli päättänyt viettää vähän aikaansa salissa. Paikan emäntä oli valmistautumassa uuteen päivään, suristen ympäriinsä salissa kuin ahkera mehiläinen, ja ennen kuin kaksi matkalaista poistui majatalosta, Edgar antoi hänelle flirttailevan katseen. Ilmeisesti heistä oli tullut tuttavia viime yönä. Tai siltä Nicolaksesta ainakin tuntui. Ja niin, matkalaiset kävelivät ulos ovesta. Sade oli loppunut jossain kohtaa viime yönä, jättäen raikkaan tuoksun viipyilemään kylään. Aamuaurinko oli ryhtynyt kiipeämään taivaisiin ja oli vain ajan kysymys ennen kuin se alkaisi kuivaamaan lätäköitä. Nicolaksen hengittäessä raitista ilmaa, hän hymyili hieman. Pienet lätäköt jotka nyt täplittivät Hukkuneen neidon kylän katuja muistutti häntä yhtäkkiä hänen lapsuudestaan ja kuinka hän ja jotkut hänen sisaruksistaan sekä Kevin olivat nauttineet leikkiä vedessä, saaden sitten nuhteluja vanhemmiltaan koska olivat lianneet vaatteensa. Voi noita vanhoja hyviä päiviä. Nicolas ja Edgar aloittivat matkansa jatkamisen jälleen. Kun vanhempi mies oli kertonut Nicolakselle minne heidän tiensä oli johtamassa seuraavaksi, nuori velho tunsi olonsa innokkaaksi. Se oli paikka nimeltä Taivaankullan kaupunki. Kun Nicolaksen matka oli alkanut, hän oli ollut melko jännittynyt kun hän oli vieraillut Sadan taipaleen kylässä koska se oli ollut isompi kuin hänen kotikylänsä. Mutta Edgarin mukaan Taivaankullan kaupunki oli vielä sitäkin kookkaampi. Joten, luonnollisesti, jo pelkästään tuo sai Nicolaksen halukkaaksi nähdä tuon paikan. Mutta oli myös muutakin. Yksi suurimmista mielenkiinnon kohteista nuorella velholla oli tieto siitä, että tuossa kaupungissa oli satama. Nicolas ei ollut koskaan nähnyt merta ennen. Tai laivoja. Todistaen auringonlaskua horisontissa, auringonpaisteen viimeiset säteet kimmeltämässä valtavassa meressä oli jotakin jonka hän haluaisi kokea. Eikä siinä vielä kaikki. Mikä myös ruokki Nicolaksen innostusta oli että tuolla oli mahdollista tavata rotu nimeltä Yönväki. He eivät aina näyttäytyneet Taivaankullan kaupungissa, mutta toisinaan he tekivät kauppaa paikallisten ihmisten kanssa. Edgar ei tiennyt paljoa heistä, mutta he vaikuttivat olevan aika raakalaismaisia olentoja jotka eivät pelänneet taistelua. Ulkonäöllisesti, he olivat kuin ihmisen ja villisian risteytys, heidän turkkinsa ollen tumma väriltään, joka oli pääasiassa syy heidän nimelleen koska he pystyivät sen turvin katoamaan pimeyteen. Kiitos joidenkin tarinoiden joita Nicolaksen isoveli Darren oli kertonut nuoremmille sisaruksille iltasaduksi, Nicolas oli tietoinen että jossain päin maailmaa eleli kansaa jotka olivat vähän kuin ihmiset, joskin ei aivan. Mutta hän ei ollut koskaan hähnyt yhtäkään. Loppujen lopuksi, hänen vaatimaton kotikylänsä sijaitsi melko syrjäisellä alueella, tosin, se oli selkeästi osa ihmisten maata. Joten, sellaisen olennon kohtaaminen joka ei ollut ihminen, mahdollisuudet siihen Ruusupolun nurkilla oli hyvin vähäiset. Mutta nyt, Nicolas saattoi saada mahdollisuuden tavata jotain epätavallista. Voi, kuinka väki Ruusupolussa olisikaan innoissaan! Päivä osoittautuikin varsin kauniiksi. Sää oli muuttunut aurinkoiseksi ja melko leudoksi – täydelliseksi matkaamiseen. Tämänkaltainen olosuhde sai nuoren velhon tuntemaan itsensä melkoisen iloiseksi. Hän oli lörpötellyt Edgarin kanssa lähes kaiken sen ajan kun he olivat matkanneet sinä päivänä. Ja ennen kuin he huomasivatkaan, yö oli ympäröinyt maailman sen samettiseen syleilyyn, antaen päätöksen varsin tavanomaiselle päivälle. Joskin, iltahämärän saapuessa, Nicolas huomasi jotakin outoa. Hänellä oli kummallinen tunne rinnassa. Hän ei juuri osannut kuvailla sitä, mutta se ei todellakaan tuntunut pahalta. Itse asiassa, se oli varsin lohdullinen ja lämmin jollain mystisellä tavalla. Ja hänen jatkaessa vaellusta vanhemman miehen kanssa, tunne kehittyi aina vain voimakkaammaksi. Nicolas, tosin, päätti pitää asian omana tietonaan; hän ei oikeastaan halunnut keskustella asiasta Edgarin kanssa, syistä joista hän itsekään ei ollut aivan varma. Ja kun miehet alkoivat laittaa pystyyn leiriä yöksi, nuori velho ei hiiskunut sanaakaan oudosta tuntemuksestaan ja yritti vain saada vähän lepoa ja olla välittämättä siitä. Mutta hän ei pystynyt nukahtamaan. Hän vain jatkoi käännähtelyä kyljeltä toiselle sammalpedissään, pitäen silmiään suljettuina, yrittäen parhaansa mukaan jahdata unien maata. Lopulta, tosin, hän luovutti ja makoili selällään, katsellen tähtitaivasta läpi puiden oksien, puiden jotka saartoivat pientä leiriä. Oli täydenkuun yö, joten hiljainen maailma kylpi kalpeassa valossa. Ja pienen hetken, Nicolas tunsi sellaista rauhaa josta hän ei oikeastaan muistanut milloin viimeksi oli kokenut mitään sen kaltaista, ja siksi, toivotti sen tervetulleeksi kuin vanhan ystävän. Tosin, hänelle piti yhä seuraa outo tunne, se ei ollut kadonnut minnekään. Oikeastaan, se oli kehittynyt voimakkaammaksi, alkaen antamaan hänelle kummallisia mielihaluja. Nuoresta velhosta alkoi tuntua että hänen pitäisi mennä johonkin tiettyyn paikkaan. Hän päätti nousta ylös, järkeillen tätä toimea sillä tosiasialla ettei hän pystynyt nukkumaan kumminkaan. Nicolas antoi katsahduksen kuorsaavaan Edgariin. Hän voisi jättää vanhemman miehen yksin pikku hetkeksi, eikö? Ja niin, Nicolas ryhtyi seuraamaan aavistustaan syvemmälle metsään. Hän oli kiitollinen kuusta sillä se auttoi häntä suunnistamaan läpi puiden. Vikkelästi hän vaelsi metsässä, uteliaisuus ja omalaatuinen aistimus opastaen häntä. Ja, hänen ei täytynyt mennä kauas leiristä kun hän jo löysi jotakin… jotakin taianomaista. Ensin, kummallinen ääni alkoi kajahdella Nicolaksen korvissa. Tai ehkä se olikin vain hänen päässään? Hän ei ollut aivan varma. Se oli jokin omituinen humiseva ääni. Ja hänen päästessä lähemmäksi sen lähdettä, askel askeleelta, hän yllättäen seisahtui. Juuri siinä, hänen silmiensä edessä, oli kaikista kaunein asia jonka hän oli koskaan nähnyt. Se oli hevosmainen olento jolla oli kirkkaasti kimmeltävä valkoinen karva ja yksi spiraalimainen sarvi – se oli yksisarvinen. Tai niin hän oletti, jos hän muisti mitään tarinoista joita oli kuullut lapsuudessaan. Tämän majesteettisen eläimen näky oli henkeä salpaava eikä Nicolas pystynyt vapauttamaan katsettaan siitä. Ja hyvän aikaa, hän vain seurasi silmillään kuinka yksisarvinen laidunsi. ”Kaunis, eikö vain?” Yhtäkkinen ääni säikäytti Nicolaksen. Mutta jotenkin, puhuja kuulosti tutulta. Vaistomaisesti, hän etsi äänen lähdettä selkänsä takaa, mutta siellä ei ollut ketään. Sitten, jostakin syystä, hän sai idean katsoa ylempää – ja silloin hän näki sen. Mustan kissan, joka istui puunoksalla. Se oli se sama puhuva kissa jonka hän oli tavannut Valkean ketun kylässä. ”Se olet…sinä…”, Nicolas sopersi. ”Mitä… Kuinka sinä…?” ”Olen pitänyt sinua silmällä”, kissa sanoi. ”Mutta miksi?” Nicolas oli yhä ymmällään. ”Oletko seurannut minua koko tämän ajan?” ”En, satuin vain olemaan näillä nurkilla”, kissa totesi ivallisesti, heilauttaen häntäänsä. ”Totta kai olen seurannut sinua. Jonkun täytyy katsoa kaltaisesi raasun perään.” Nämä sanat saivat nuoren velhon tuntemaan olonsa melko nolostuneeksi. ”Mitä sinä tarkoitat?” hän kysyi. ”Olet sangen huono valitsemaan matkakumppaneitasi”, kissa sanoi. ”Sen lisäksi, myöskään kykysi pitää itsestäsi huolta ei ole kehuttava.” Nicolas tunsi yhä enemmän häpeää. Kissan sanat olivat kuin isku kasvoihin. ”Kuinka voit edes tietää?” hän puhisi. ”Ehkei mikään sanomastasi ole totta.” Himmeässä valossa Nicolas pystyi näkemään kissan kasvoilla ilmeen joka muistutti virnistystä. ”Voi, minä tiedän muutamia asioita sinusta”, kissa lausahti. ”Olet elänyt yksinkertaista elämää syrjäisessä maalaiskylässä. Kuitenkin, olet myös velho joka on vasta löytänyt maagiset kykynsä ja tästä syystä olet suuntaamassa Orvokkikumpuun, oppiaksesi lisää voimistasi. Tämä tekee sinusta melko erityisen, tiedätkös. Se on myös syy sille miksi tuo yksisarvinen tuolla on hyväksynyt läsnäolosi.” Nicolas oli melkein unohtanut tuon majesteettisen olennon olemassaolon. Hän katsoi yksisarvisen suuntaan ja näki että se tuijotti suoraan häntä. Noissa sen silmissä oli jotakin joka kosketti nuoren velhon sydäntä. Sitten se päästi ulos korskahduksen ja keskittyi jälleen laiduntamiseen. Nicolas havahtui tyynestä oudosta tunteesta jonka yksisarvinen oli aiheuttanut. Hän katsahti kissaan jälleen kerran. Kysymys poltteli hänen kieltään. ”Joten, onko Edgarissa jotakin vialla?” hän kysyi. ”Siinä miehessä on paljonkin vikaa”, kissa vastasi. ”Hän on rikollinen ja valehtelija. Tiedätkö miksi hän on menettänyt vasemman kätensä?” ”Hän sanoi menettäneensä sen taistelussa”, Nicolas muisteli. ”Väärin. Hän on varas. Hänen kätensä katkaistiin poikki rangaistuksena varastamisesta.” Tämä todella yllätti nuoren velhon. Oliko hänen vanhempi kumppaninsa paha mies? Tuo optimistinen ja hilpeä veikko? Johtuen kissan paljastuksesta, Nicolaksen käsi automaattisesti hakeutui kolikkopussille jonka oli saanut äidiltään. Kuka oli oikeassa ja kuka väärässä? Nicolas ei osannut sanoa. Hän oli uskomattoman ymmällään. ”Kerro minulle… Mistä minä tiedän että sinuun voisi luottaa? Että sinä et ole täällä se joka valehtelee?” Nicolas kyseli. ”Yksinkertaista”, kissa vastasi. ”Sinä et tiedä. Valinta on sinusta itsestäsi kiinni.” Tuo ei ollut hyödyllistä ollenkaan. ”Sitten… Mitkä ovat aikeesi?” Nicolas tiedusteli. ”Haluan vain varmistaa, että saavut Orvokkikumpuun turvallisesti”, kissa paljasti. ”Miksi?” ”Tarvitseeko hyvän teon takana olla jokin syy?” Nicolas vajosi syvälle mietteisiinsä, yrittäen muodostaa selvän kuvan tilanteestaan. Hänellä oli ollut Edgar kumppaninaan hänen matkansa alusta saakka eikä vanhempi mies ollut antanut hänelle yhtäkään syytä epäillä häntä. Mutta sitten, oli nämä asiat jotka kissa oli maininnut… Ja koska kissa vaikutti olevan perillä Nicolaksen elämästä, oli erittäin todennäköistä että sanat Edgarista olivat totta myöskin. Miksi tämän piti olla niin vaikeaa… Sitten yhtäkkinen oivallus tunkeutui nuoren velhon mieleen. Kissa oli jo seurannut häntä heidän tapaamisestaan asti. Joten, vaikka hän kieltäytyisi matkustamasta hänen kanssaan, oli luultavaa että kissa jatkaisi hänen seuraamistaan joka tapauksessa. Mikä ikinä olikaan hänen syynsä tehdä näin, Nicolaksella oli tunne ettei hän pääsisi tästä eroon kovin helposti. Nicolas raapi niskaansa hieman vaivautuneen oloisena. ”Luulisin että voisit tulla mukaan… Jos haluat”, hän sanoi hiljaisella äänellä. Kissa nyökkäsi yhteisymmärryksen osoituksena. Sitten hän nousi ylös ja notkeasti hyppäsi alas maahan, vain loikatakseen nuoren velhon harteille. ”Joten, menisimmekö vähän lepäämään?” kissa sanoi. Nicolas ei vastannut. Hänen silmänsä olivat vangittu yksisarvisen toimesta vielä yhden kerran. Hänen täytyi riistää katseensa takaisin ennen kuin hän alkoi tehdä lähtöä. Hiljaisesti, hän käänsi selkänsä majesteettiselle olennolle ja käveli pois, kohti leiriä jonne oli jättänyt Edgarin nukkumaan, hänen uusi pienempi kumppani roikkuen hänen harteillaan. He eivät aavistaneetkaan, että tämä oli alku suhteelle joka tulisi muuttamaan heidän elämänsä.