[b]Luku 4: Puhuva kissa[/b] Nicolas oppi nopeasti, että Edgarilla oli monta tarinaa kerrottavana. Hän oli varsin mukavan oloinen mies, mutta kova lörpöttelemään. Kaksikon kierrellessä Sadan taipaleen kylässä, Edgar kertoi monista aiemmista matkoistaan tuossa kyseisessä paikassa. Hän oli todistanut monenlaista menoa, niin hyviä kuin pahojakin asioita, aina näyttävistä festivaaleista salamurhaajan tekojen todistamiseen. Kun Edgar oli aikansa horissut kokemuksistaan ja asioista joita oli nähnyt, kääntyi hän vuorostaan Nicolaksen puoleen. ”Saanenko kysyä miksi olet matkalla Orvokkikumpuun?” Edgar kysyi. ”No… tuota… sain vähän aikaa sitten tietää, että olen velho”, Nicolas vastasi. ”Olen aikeissa oppia lisää uusista voimistani.” ”Jassoo”, Edgar lausahti. ”Et kyllä näytä velholta vaan enemmänkin eksyneeltä rääpäleeltä.” Nicolas raapi päätään hieman vaivautuneen oloisena. Noinko selvästi se näkyi? ”En kiistä”, hän kuitenkin sanoi. Edgar naurahti. ”Ei millään pahalla, poika”, mies tokaisi. ”Kuitenkin, magia voi olla vaarallista, niin käyttäjälle kuin muillekin. On siis hienoa, että aiot oppia voimistasi. Toivon että käytät lahjojasi hyvään. Maailma tarvitsee lisää hyväntahtoisia velhoja. Minä tapasin yhden kun menetin käteni. Hänen ansiostaan en joutunut pitkään kärsimään vuotavasta vammastani.” Sen jälkeen puheenaiheet vaihtuivat jälleen arkisempiin aiheisiin. Myös Edgarin hyväntuulisuus tarttui pian Nicolakseen. Kaksikko jatkoi kiertelyään kylässä, jutustellen ja tutustuen toisiinsa paremmin. He olivat vasta kohdanneet mutta Nicolas piti jo tästä miehestä. Tämä oli niin täynnä elämäniloa ja seikkailumieltä ja positiivista asennetta. Nicolas koki että Edgar oli turvallista ja mukavaa matkaseuraa, sillä hän vaikutti rehelliseltä mieheltä, joka oli nähnyt maailmaa. Juuri sellaista kumppania nuori velho kaipasikin matkalleen. Nicolaksen aiempi epävarmuus oli kuin pois pyyhkäisty, kiitos tämän mukavan miehen. Ehkä alun alkaenkin Nicolaksen ongelma ei ollut matka itse, vaan yksinäisyys. Mutta nyt hänen ei tarvinnut murehtia siitä. Päivän lähestyessä iltaa Nicolas ja Edgar lähestyivät majatalo Hullua rakkia, jossa he aikoivat viettää seuraavan yön. He astuivat sisälle rakennukseen ja heti ensiksi varasivat kahden hengen huoneen. Heidän onnekseen niitä oli vielä jäljellä. Mutta ennen huoneeseen sulkeutumista he nauttivat vielä lämpimän aterian salin puolella. Edgar ehdotti maksavansa molempien ruoan, mikä ei haitannut Nicolasta lainkaan – hän ei ollut syönyt kunnolla koko päivänä. Tarjoilija toi molemmille annoksen perunoita ja kanaa sekä juotavaksi olutta. Kaksikko söi hyvällä ruokahalulla, jättäen jutustelun vähemmälle. Aterioinnin jälkeen he ohjautuivat yöksi saamaansa huoneeseen, joka sijaitsi toisessa kerroksessa. Se oli melkoisen pikkuruinen, kalusteina vain pari sänkyä ja pieni pöytä, jonka päällä oli kynttilä. Pieni ikkuna tarjosi näkymän vilkkaalle pääkadulle. ”Parasta alkaa nukkumaan”, Edgar totesi riisuessaan paitaansa. ”On hyvä lähteä matkaan aamunkoitteessa.” ”Selvä on”, Nicolas myöntyi. Hän riisui uuden viittansa ja tunikansa sekä saappaansa ja kävi makaamaan sänkyynsä. Unta ei tarvinnut odottaa kauaa ja pian hän jo nukkuikin sikeästi. Aamulla Edgar ravisteli Nicolaksen hereille. ”Nousehan”, mies sanoi. ”Matkalaisena on hyvä hyödyntää kaikki päivänvalo.” Nicolas nousi istumaan, haukotteli ja venytti jäseniään. Sitten hän nousi sängystä ja puki riisumansa vaatteet takaisin ylle. Näiden toimien jälkeen kaksikko lähti yösijan tarjonneesta huoneesta ja he laskeutuivat alakertaan. Mukaansa he vielä ostivat leivät ja parit omenat täytteeksi Edgarin pussiin, poistuen sen jälkeen rakennuksesta. Päivä oli vielä nuori ja ulkona oli hieman viileää. Nicolas värisi kylmyydestä, mutta Edgaria viileys ei näyttänyt haittaavan. Miehet suuntasivat kaivolle täyttääkseen vesileilinsä. Sitten he lähtivät kulkemaan Sadan taipaleen kylästä pois pääkatua pitkin, jättäen kotvasen kuluttua tämän vieraanvaraisen paikan taaksensa. He eivät olleet vielä kovin kaukana kylästä kun Nicolas kysyi: ”Minne me olemme nyt matkalla?” ”Seuraava etappimme on Valkean ketun kylä”, Edgar vastasi. ”Mistä moinen nimi?” Nicolas uteli. ”Voi, se on traaginen tarina”, Edgar totesi. ”Mutta ehkä sinun on hyvä tietää se, ettet aivan kuoliaaksi säikähdä kun vietämme yön siellä.” Nicolas jännittyi. ”Jos muistan oikein, tämä tarina tapahtui pari vuosituhatta sitten”, Edgar aloitti. ”Oli muuan lordi, joka asui linnassa palvelusväkensä kanssa. Eräänä päivänä hänen koko elämänsä muuttui, kun muuan nuori neito tuli anomaan lepopaikkaa. Lordi ei ollut koskaan nähnyt mitään hänen kaltaistaan. Neidon vaatteet olivat kuin toisesta maailmasta ja tämän olemus oli samaan aikaan sekä vahva että sulokas. On epävarmaa että kuka tuo mystinen neito oli tai mistä hän tuli, mutta oli selvää mihin tämä hänen vierailunsa johti: hän ja lordi rakastuivat. Pienen hetken heidän elämänsä oli täydellistä. Mutta kaikilla ei ole onnellisia loppuja. Heidän onnensa loppu tuli mustasukkaisen velhon hahmossa. Tämä häijy magian mestari valtasi lordin linnan ja nähtyään lordin rakastajattaren, halusi myös tämän itselleen. Neito ei suostunut ja raivoissaan velho muutti rakastavaiset mustaksi ja valkeaksi ketuksi ja karkotti heidät pois linnan mailta. Ehkä jos kohtalo olisi ollut armeliaampi kovaonniselle kaksikolle, he olisivat voineet elää uusissa kehoissaan onnellisena. Niin ei valitettavasti käynyt. Pian metsästäjä tappoi entisen lordin. Neito ei kestänyt elää ilman häntä, joten hän juoksi läheisen kylän läpi sydäntä riipivästi ulvoen ja hyppäsi alas kalliolta kuolemaansa. Yhä edelleen tuo murheellisen valkoisen ketun aave ryntää kylän läpi aavemaisesti parkuen, tuoden epäonnea niille jotka hänet kohtaa. Linna on nykyään raunioina, mutta ketun jokaöinen kummittelu pitää muistoa yllä noista ajoista. Kukaan ei tiedä miten tämä tarina on päätynyt yleiseen tietoisuuteen. Ehkä se ei edes ole totta. Mutta eikö se olekin katkeransuloinen?” Nicolas ei tiennyt mitä sanoa. Ajatus aaveen kohtaamisesta suoraan sanoen karmi häntä. Edgar naurahti hyväntahtoisesti nuorukaisen säikähteneelle ilmeelle ja totesi: ”Ei se niin pelottavaa ole kuin miltä kuulostaa. Pysytellään illan tullen sisätiloissa niin kaikki on hyvin. Rosvoja pitäisi enemmänkin pelätä. Tiedätkö, toisinaan elävät ovat pelottavampia kuin kuolleet.” ”Kuinka pitkä matka meillä on Valkean ketun kylään?” Nicolas kysyi vanhemman miehen pohdiskelun välissä. ”Melkein pari päivää”, Edgar vastasi. ”Saamme seuraavan yön nukkua taivasalla. Toivottavasti se ei haittaa sinua.” ”En ole koskaan viettänyt yötä ulkona”, Nicolas myönsi. Eipä hän myöskään ollut koskaan poistunut kotikylänsä tienoilta. Niin paljon uusia kokemuksia oli luvassa. ”No, saatpahan nyt totutella siihen”, Edgar sanoi. Tämän jälkeen he kulkivat hetken hiljaisuuden vallitessa. Sanatonta matkaa ei kuitenkaan pitkään jatkunut kun Edgar jo oli taas hölisemässä. Mies kertoi perheestään eli vaimostaan ja kahdesta tyttärestään. Hän toivoi että vielä jonain päivänä hän matkailisi yhdessä pienten neitojensa kanssa ja hankkisivat perheenä kokemuksia maailmalla. He olivat vielä liian pieniä moiselle seikkailulle, mutta ehkä jonain päivänä Edgarin toive toteutuisi. Päivä lämpeni keskipäivän tienoilla. Sää oli mukavan lämmin, ei liian kylmä eikä liian kuumakaan. Kaksikon matka sujui mutkattomasti. Jossain kohtaa he pysähtyivät syömään osan eväistään ja juomaan, mutta muuten he kävelivät yhtäjaksoisesti. Kun päivä kääntyi iltaan ja pimeys läheni, alkoivat miehet valmistautua lepäämään. Nicolas oli aivan poikki, sillä hänellä ei ollut niin kovaa kuntoa ja kokemusta matkailijana kuin Edgarilla. Vanhempi mies keräsi kokoon polttopuita ja Nicolas auttoi sytyttämällä sitten nuotion Edgarin tuluksilla. Nuori velho kietoutui viittaansa ja istui nuotion ääreen; lämmin tuli tuntui hyvältä viilenevässä yössä. ”No, miltä reissaaminen on tuntunut?” Edgar kysyi. ”Rankemmalta kuin luulin”, Nicolas vastasi. ”Totut siihen kyllä”, Edgar sanoi. ”Niin kai”, Nicolas totesi. Velho tuijotti nuotion liekin tanssia. Jokin tuossa näyssä oli kovin hypnoottista. Pikku hiljaa viittaansa kääriytynyt nuorukainen lipui täysin huomaamattaan unten maille. Aamun sarastaessa jälleen kerran vanhempi mies herätti nuoren velhon. Nicolas ei ollut nukkunut kovin hyvin kylmän yön takia ja koska ei ollut tottunut nukkumaan maaperällä, olkoonkin sammaleiden pehmustama. Onneksi seuraavan yön he saisivat viettää taas sisätiloissa. Aterioituaan kaksikko jatkoi matkaansa. Aika kului kahden matkalaisen tarpoessa määrätietoisesti eteenpäin. Päivä oli pilvinen ja Nicolas toivoi, ettei alkaisi sataa. Sellaisessa kurjassa ilmassa olisi todella ikävää kävellä. Iltapäivän tienoilla miesten edessä häämötti heidän määränpäänsä: Valkean ketun kylä. Se oli huomattavasti pienempi kuin Sadan taipaleen kylä, etenkin koska taempana, ei kovin pitkän matkan päässä, kohosi kukkulalla ylpeänä muinaisen linnan rauniot kuin aavemainen suuri varjo. Kun kaksikko saapui kylään, Edgar kääntyi Nicolaksen puoleen ja lausui: ”Minulla on henkilökohtainen asia hoidettavana. Pärjäätkö jonkin aikaa yksiksesi?” ”Luulisin”, Nicolas vastasi. ”Hyvä, hyvä”, Edgar sanoi. ”Nähdään majatalolla illan suussa.” Tämän jälkeen vanhempi mies marssi omille teilleen. Nicolas jäi hetkeksi vain seisomaan ja katsomaan kuinka hänen matkakumppaninsa etääntyi hänestä. Iltaan olisi vielä hetki aikaa. Nuorukainen voisi jo etsiä majatalon ja levätä odotellessaan Edgaria. Mutta toisaalta taas hän voisi kierrellä kylässä tappaakseen aikaa. Kyllä, kyllä… Niin hän päätti tehdä. Ja niin Nicolas lähti pienelle kyläkierrokselleen. Valkean ketun kylän asukkaat viettivät rauhallista elämää. Siltä ainakin Nicolaksen silmään näytti. Hän näki muutamia kyläläisiä askareidensa parissa, muttei paljoa. He eivät juurikaan kiinnittäneet huomiota nuoreen matkalaiseen; pari tosin tervehti häntä. Nicolaksesta paikka vaikutti kodikkaalta, ehkä siksi että sen hiljainen arki toi mieleen hänen kotikylänsä. Jonkin ajan päästä Nicolas totesi harmikseen, että oli onnistunut eksymään. Hän katseli ympärilleen, yrittäen löytää jotain vinkkiä siitä, mistä mahdollisesti pääsisi majatalolle. Ketään ei näkynyt siinä sopukassa johon hän oli onnistunut vaeltamaan, joten hän ei voinut kysyä opastusta keneltäkään. Paitsi jos lähtisi koputtelemaan oville, mitä hän ei mielellään tekisi. Nicolas raapi päätään. Eräs kuja hänen lähellään vaikutti lupaavalta. Ehkä hän voisi kokeilla mihin se johtaa. Hän tosin ehti ottaa vain pari askelta ennen kuin kuuli äänen: ”Sinuna en menisi sinne. Siellä saattaa lymyillä varkaita.” Säikähtäneenä, nuori velho kuikuili ympärilleen nähdäkseen puhujan. Hän kuitenkin vaikutti olevan yksin. ”Täällä ylhäällä.” Nicolas käänsi katseensa ylös. Tosin ainoa olento jonka hän näki oli muurin päällä istuva musta kissa. Mutta eihän se voinut olla tämän salaperäisen äänen takana, eihän? Hän oli väärässä. ”Et taida olla täkäläisiä”, kissa sanoi. ”En… en olekaan”, Nicolas vastasi hämmentyneenä. ”Olenko… voi hyvänen aika… olenko tullut hulluksi?” Musta kissa heilautti häntäänsä ja kysyi: ”No, oletko mielestäsi hullu?” ”En… luulisin?” Nicolas ei ollut koskaan kuullut puhuvista eläimistä. Mutta ottaen huomioon että hänkin oli velho, puhuvat eläimetkin olivat yhtä mahdollisia. Tämä oli jälleen hyvä esimerkki siitä kuinka suljetussa yhteisössä hän olikaan elänyt. ”Minne olet matkalla?” kissa kysyi. ”Tuota… Orvokkikumpuun”, Nicolas vastasi edelleen hämmentyneenä. Musta kissa kallisti päätään ja totesi: ”Haet siis yösijaa täältä. Käänny takaisin ja mene sitten ensimmäiseen vasemmalle kääntyvään kujaan ja jatka eteenpäin. Saavut majatalolle piakkoin.” ”Kiitos”, Nicolas kiitti. Sitten hän lähti matkaan seuraten salaperäisen kissan ohjeita. Kuten kissa oli sanonutkin, nuori velho saapui pian majatalon luokse. Paikan kyltti oli niin kulunut, ettei siitä saanut selvää. Nicolas astui sisälle rakennukseen ja vilkaisi nopeasti ympärilleen. Salissa ei ollut kovinkaan montaa henkilöä nauttimassa talon antimista. Osa puheli keskenään ja osa keskittyi syömään ja juomaan. Nicolas käveli tiskille ja tilasi itselleen juotavaa odotellessaan Edgarin saapumista. Jonkin ajan kuluttua velhon matkakumppani saapuikin. Yhdessä kaksikko päätti illallistaa ja tilasivat ruokaa itselleen; paikan erikoisuus oli muhennos. Kaksikko söi hyvällä ruokahalulla ja jäivät vielä aterian jälkeenkin jutustelemaan salin puolelle. Vasta kun ilta muuttui hämäräksi, matkalaiset varasivat pienen huoneen jossa oli vain pari sänkyä ja valmistautuivat sitten levolle. Edgar vaikutti saavan unen päästä nopeasti kiinni, mutta Nicolaksella oli hieman vaikeuksia nukahtaa. Asiaa ei myöskään auttanut se, että ulkoa kuului kammottavaa, aavemaista ulvontaa, joka sai Nicolaksen tuntemaan sekä surua että pelkoa. Aamunkoitteessa kaksikko valmistautui jälleen lähtöön. Kuten aiemmin Sadan taipaleen kylässä, he varustautuivat matkaan ostamalla majatalosta mukaan leipää ja ulkona täyttivät vesileilinsä suunnilleen kylän keskustassa sijaitsevalla kaivolla. Tämän jälkeen he olivat jälleen valmiita matkaan ja jättivät pienen Valkean ketun kylän taakseen. Heillä tosin ei ollut aavistustakaan, että tumma varjo seurasi heitä.