[b]Luku 3: Sano vain Ed[/b] Oliver ei ollut koskaan ollut puhelias tai sosiaalinen; hän viihtyi mieluusti yksin eläintensä kanssa. Koska Nicolaksella ei myöskään ollut mitään sanottavaa, heidän matkansa sujui hiljaisuuden vallitessa. Hetki hetkeltä Nicolas ajautui yhä vain kauemmas kotoaan. Hän ei ollut koskaan matkannut kotikylänsä ja sen läheisen metsän ulkopuolelle, joten hän tunsi olonsa hieman hermostuneeksi. Eihän hän ollut edes varma mihin suuntaan hänen pitäisi matkata saavuttaakseen määränpäänsä. Oliver saattaisi hänet vain Sadan taipaleen kylään asti, minkä jälkeen hänen olisi pärjättävä omillaan. Ajatus hieman hirvitti Nicolasta. Miehet eivät puhuneet, joten ainoat äänet olivat kärryjen natina ja kavioiden kopse sekä lintujen laulu. Parhaillaan he kulkivat muuan metsän halki, oksistojen luodessa varjoja heidän ylleen. Kaikki vaikutti niin rauhalliselta. Nicolas yritti keskittyä tähän hetkeen, koettaen siirtää syrjään hänen mieltään piinaavan epävarmuuden tunteen. Luonto oli aina tuonut lohtua hänelle, ei väliä kuinka huono päivä hänellä olisi ollut. Siispä hän nytkin keskittyi kuuntelemaan luonnon ääniä ja katselemaan ympärilleen, yrittäen tehdä havaintoja siitä minkälaisia eläimiä viihtyi näillä main. Hiljalleen he lähestyivät Sadan taipaleen kylää. Oliver oli matkannut lukemattomia kertoja tähän kylään hakeakseen täydennystä Raymondin olutvarastolle. Se oli jälleen syy hänen matkaansa Sadan taipaleen kylään, mitä nyt hän oli saanut reissulleen seuraa mukaan. Nicolasta hieman jännitti nähdä tämä kyseinen paikka, sillä se oli suurempi kuin hänen kotikylänsä. Vaikka hän muuten tunsi olonsa epävarmaksi matkansa suhteen, häntä kiinnosti nähdä tämä kylä jossa jokunen hänen tuntemistaan ihmisistä oli käynyt mutta joka hänelle itselleen oli tuntematon. Sadan taipaleen kylä oli matkalaisten keskus. Sen läpi kulki monenlaista väkeä, olivatpa nämä sitten lähettiläitä, kauppiaita tai muita vaeltajia. Kylä oli hyvä etappi monille matkaajille, sama se mihin suuntaan he olivat menossa. Koska sen läpi kulki paljon väkeä, kylä oli melkoisen vauras. Suunnilleen parin tunnin päästä metsä väistyi pois tieltä. Matkalaiset olivat parhaillaan muuan mäen päällä ja alhaalla häämötti heidän määränpäänsä; Sadan taipaleen kylä. He lähtivät laskeutumaan alaspäin tasaista tahtia. Nicolas oli innoissaan. Hän halusi jo päästä näkemään tämän kyseisen paikan. Ja jonkin ajan kuluttua hänen toivomuksensa toteutuikin Oliverin ohjatessa hevosensa pääkadulle. Nicolas katseli kiinnostuneena ympärilleen. Ihmisiä oli paljon liikenteessä, huomattavasti enemmän kuin Ruusupolussa. Nämä ihmiset taisivat olla enimmäkseen hyväntuulisia, sillä kaikkialta kantautui iloista puheensorinaa. Joistakin kojuista nenää vietteli herkullisen ruoan tuoksu, olivatpa syynä siihen tuore leipä tai keitto tai jokin muu paikallisten ihmisten taidonnäyte. Jossakin pääkadun sivussa muun muassa tulennielijät esittelivät hämmästyttäviä taitojaan. Kaiken kaikkiaan Sadan taipaleen kylä oli eloisa paikka. Kotvasen kuluttua Oliver pysäytti kärrynsä muuan majatalon eteen. Vienossa tuulessa kiikkuva seinään kiinnitetty kyltti kertoi: Hullu rakki. ”En vie sinua tämän pidemmälle”, Oliver tokaisi hiljaa. ”Selvä”, Nicolas sanoi. ”Kiitos kyydistä.” ”Onnea matkaan”, Oliver toivotti. Nicolas olisi kenties voinut marssia majataloon ja varata huoneen, mutta häntä kiinnosti liikaa Sadan taipaleen kylän värikäs arki, joten hän lähti kuljeskelemaan ja katselemaan ympärilleen. Hän tunsi itsensä nälkäiseksi ja janoiseksi, joten hän osti äidiltään saamilla hopeakolikoilla vyölleen kiinnitettävän vesileilin sekä leivän ja jatkoi sitten kiertelyään kylässä yksinkertaisesta ateriastaan nauttien. Nuorukainen oli niin keskittynyt vilkuilemaan ympärilleen että unohti katsoa eteensä. Hän törmäsi vahingossa johonkuhun. ”Ai, anteeksi herra”, Nicolas sanoi nolostuneena. ”Eipä tuo haittaa, poika”, mies vastasi hilpeästi. Tämä oli suunnilleen keski-ikäinen mies, jonka vaalea parta ja hiukset olivat jo alkaneet harmaantua. Nicolas ei tiennyt miten hänen pitäisi nyt toimia, joten hän vain seisoi paikoillaan kiusaantuneena. Vierasta miestä se ei näyttänyt haittaavan. ”Nimi on Edgar”, mies esittäytyi. ”Mutta voit sanoa vain Ed. Kukas sinä olet?” ”Nicolas.” ”Kätellään.” Edgar ojensi vasemman kätensä, mutta ennen kuin Nicolas pystyi tarttumaan siihen, hän vetikin kätensä takaisin. Nicolaksen ihmetellessä miehen käytöstä, tämä vain lausahti: ”Hups, väärä käsi.” Nuorukainen ei ollut varma oliko tämä temppu tahallinen vai tahaton. Edgar nosti kätensä näytille ja silloin Nicolas huomasi: mieheltä puuttui osa tämän raajasta. Hänen kätensä oli poikki vähän ranteen yläpuolelta. ”Toinen käsi”, Edgar totesi ja tarjosi oikean, kokonaisen kätensä. Nicolas tarttui siihen ja he kättelivät. ”Tuota… um…” Nicolas aloitti. ”Niin?” ”Saanko kysyä… Mitä kädellesi on sattunut?” ”No mutta tietysti!” Edgar hihkaisi. ”Itsepä otin asian esille! Mutta ensin, oletko kuullut lännessä riehuvasta Vanhan tuulivuoren sodasta?” ”Juu, olen”, Nicolas vastasi. ”Tuntemani puusepän kolme poikaa värvättiin armeijaan taistelemaan sinne.” Heistä tosin ei ole kuultu enää sen koommin. ”No joka tapauksessa, minä olin taistelussa myös mukana”, Edgar kertoi. ”Mutta yhtenä päivänä joku vihollissotilas onnistui leikkaamaan käteni irti. Kyseessä oli miekkakäteni, joten taistelu jäi minulta siihen. Typerää toimintaa tuo sotiminen muuten. Se on täynnä tarpeetonta väkivaltaa ja henkien menetystä. Toivottavasti Vanhan tuulivuoren sota päättyisi pian.” ”Olen samaa mieltä”, Nicolas tokaisi. ”Kävin juuri Sirppilaaksossa hautaamassa erään toverini joka taisteli rinnallani. Levätköön rauhassa, vanha kamuni. Ja nyt olen täällä, matkalla kohti kotia. Entäs sinä, mistä tulet, mihin olet matkalla?” ”Olen kotoisin Ruusupolun kylästä. Ja – ” ”Aa, Ruusupolku, mukava pieni kylä. Olen käväissyt siellä kerran. No, entäs määränpääsi?” ”Olen matkalla Orvokkikumpuun.” ”No jopas! Minä olen menossa samaan suuntaan! Miten on, haluaisitko mennä samaa matkaa kanssani?” Nicolas yllättyi tästä tarjouksesta. Millä todennäköisyydellä hän löytäisi näin helposti jonkun jonka kanssa matkata yhdessä? Ei sillä että hän valittaisi. Hän oli oikeastaan iloinen tästä ehdotuksesta. Siksi nuorukainen vastasikin: ”Totta kai!” Nicolas tunsi olonsa huojentuneeksi. Ehkei hänen matkastaan sittenkään tulisi niin kamala kuin hän oli alkuun luullut.