[b]Luku 2: Matka alkaa[/b] Ruusupolun kylä oli oikein sievä tähän aikaan vuodesta. Nimensä mukaisesti kylän halki kiemurtelevan tien sivuilla ruusupuskat kukoistivat näihin aikoihin: punaisia ja valkoisia kukkia oli kaikkialla. Kaikista kauneimmat kukat löytyivät Ruusupolun keskelle pystytetyn patsaan juurelta. Tämä taideteos esitti Maarika-nimistä sankaritarta, joka oli saavuttanut suorastaan pyhimyksen aseman tässä pikku kylässä. Ruusu oli hänen tunnuksensa: hän kantoi päässään ruusuista tehtyä kruunua. Sukupolvia sitten Maarika oli pelastanut kylän muuan hirviön kynsistä. Peto oli myrkyllinen ja saastuttanut kylän juomaveden, tappaen ne raukat jotka vettä erehtyivät juomaan. Maarika surmasi tuon julman olennon ja niin hänestä tuli Ruusupolun suojeluspyhimys. Ihmiset istuttivat talojensa viereen ruusuja hänen kunniakseen. Kevin ja Jasper kalppivat kylän halki vinhaa vauhtia, Nicolas heidän perässään seuraten. He olivat suuntaamassa Raymondin tavernaan: Valkoiseen haukkaan. Vaikka Kevin olikin pahalla tuulella, salli hän silti Nicolaksen tulla seurakseen. Heidän astuessaan sisään tavernaan, heidät toivotti tervetulleiksi oluen, lämpimän ruoan ja sikarien haju sekä humalaisten miesten äänekäs puheensorina. Moni vierailijoista kääntyi katsomaan tulijoita, lähinnä vain kylän asukkaat jotka olivat tulleet Valkoiseen haukkaan viettämään hetken taukoa arkisista askareistaan. Muutamia kylän halki matkaavia seurueita ei kiinnostanut kahden nuorukaisen tulo, mutta eivätpä he näitä tunteneetkaan. Ruusupolun asukkaat sen sijaan seurasivat mielenkiinnolla Kevinin ja Nicolaksen matkaa tuossa hämärässä rakennuksessa erään nurkkapöydän luo. Kevin oli liian kärttyinen välittääkseen, mutta Nicolas tunsi olonsa hieman vaivautuneeksi kaikkien noiden katseiden alla. Jasper asettui uskollisesti isäntänsä jalkoihin makaamaan. Raymond, lyhyt ja kalju keski-ikäinen mies tallusti salin poikki heidän luokseen. ”Kappas, Nicolas ja Kevin. Mitä saisi olla?” Kevin iski nyrkkinsä pöytään ja tokaisi: ”Tuoppi olutta tänne ja heti!” Tämä sai tilanteen näyttämään hieman koomiselta. Mutta Kevin oli henkilö joka ei piilotellut tunteitaan tai pyydellyt anteeksi mahdollisesti töykeää käytöstään. ”Tuoppi minulle myös”, Nicolas pyysi. Raymond nyökkäsi ja käveli salin poikki hakemassa heille juotavaa. Hän palasi pian nuorukaisten luo ja iskit tuopit pöytään sanoen: ”Olkaapa hyvät. Talo tarjoaa.” Se oli arvattavissa. Nicolas saisi vaikka koko tavernan juomat jos niin haluaisi. Kevin joi tuoppinsa ahnaasti yhdessä hujauksessa, mutta Nicolas joi maltillisemmin. Hänen ystävänsä tilasi uuden oluen. Ja taas uuden. Ja taas. Päivän kääntyessä iltahämärään Kevin oli jo aikamoisessa huppelissa, mieliala selvästi kohonneena alkoholin ansiosta. Nicolas oli arvellutkin näin käyvän, eikä ollut juonut itseään humalaan, jotta pystyisi auttamaan ystävänsä kotiin. Heidän lähtiessä Valkoisesta haukasta, Kevin ei meinannut pysyä pystyssä. Nicolaksen piti taluttaa häntä. Samalla Kevin lauleli äänekkäästi ja iloisesti, mutta epävireisesti. Sitten hän siirtyi hokemaan kuinka hyvä kaveri Nicolas oli, toistaen saman ainakin kaksitoista kertaa. Kevin oli suoraan sanoen ärsyttävä humalatilassaan, mutta Nicolas yritti olla välittämättä siitä liikaa. Hän ajatteli että Jasper oli onnekas kun ei ymmärtänyt isäntänsä poikkeuksellista tilaa. Kevin asui kylän laitamilla isänsä kanssa. He molemmat olivat metsästäjiä. Kun nuorukaiset ja Jasper lähestyivät Kevinin kotia, Nicolas huomasi Kevinin isän, Ronaldin, tuon parrakkaan ja tummahiuksisen miehen kuten Kevinkin, seisovan ovella heitä vastassa kädet puuskassa. Hän tarkkaili Nicolaksen ja Kevinin kömpelöä menoa ja pudisti päätään mitään sanomattomana. Sitten hän siirtyi auttamaan äänekkäästi rallattelevan poikansa sisälle taloon. Ronald mumisi jonkin kiitoksen tapaisen ennen kuin puikahti sisälle poikaansa taluttaen, Jasper perässä seuraten. ”Eipä kestä.” Nicolas sai vastattua juuri ennen kuin ovi meni kiinni. Hän kohautti harteitaan ja lähti tallustamaan kohti omaa kotiaan. Nicolaksen perhe asui lähempänä kylän keskustaa. Myös heidän kotinsa viereen oli istutettu ruusuja, sekä punaisia että valkoisia. Nicolas piti näistä kukista – oli aina pitänyt. Hän tarkasteli kasveja tovin ennen kuin lopulta asteli sisälle kotiinsa. Illan takia sisällä oli hämärää. Nicolas havaitsi, että hänen äitinsä Tamsin, jonka vaalean tukan hän oli perinyt, työsti jotakin kynttilän valossa pöydän ääressä. Hän käveli äitinsä luokse ja tervehti: ”Hei, äiti.” ”Tulitkin juuri sopivasti.” Tamsin levitti käsittelemänsä kankaat pöydälle; ne olivat uudet housut, tunika ja viitta. ”Nämä ovat sinulle.” ”Minulle?” Nicolas ihmetteli ja katsoi uusia vaatteita hämmästyneenä. Hän ei ollut saanut uusia vaatteita pitkään aikaan huolimatta siitä että hänen molemmat vanhempansa olivat räätäleitä. He olivat mieluummin korjanneet vanhoja vaatteita kuin tehneet uusia. ”Totta kai”, Tamsin vastasi. Hän venytteli jäykistyneitä jäseniään. ”Täytyyhän sinun näyttää edustavalta kun menet Orvokkikumpuun.” ”Orvokkikumpuun? Miksi?” Nicolas kysyi, vaikka tiesikin vastauksen jo. Orvokkikumpu oli maagien kylä. He jos ketkä voisivat auttaa Nicolasta oppimaan enemmän voimistaan. Mutta oliko se tarpeen juuri nyt? Katsoessaan äitinsä uupuneita kasvoja Nicolas arvasi kyllä vastauksen: kyllä. Kyllä oli. ”Sinun on parempi mennä Orvokkikummun vanhimpien puheille. He opettavat sinua olemasta pieni tuholainen.” ”Mutta enhän minä ole – ” ”Nicolas.” Tamsin huokaisi. Nicolas vaikeni. Hän huomasi kuinka tummat silmänaluset hänen äidillään olikaan. Kuinka uupunut hän oli. Tamsin oli todella ahkeroinut uusien vaatteiden eteen, Nicolaksen siskon Evelynin häiden valmistelujen ohella. ”Entä Evelynin häät?” Nicolas kysyi. ”Haluaisin olla paikalla.” Tamsin raapi päätään. ”Ei käy, Nicolas. Emme halua että sytytät vahingossa jotakin tuleen tai tuhoat muuten häiden aikana.” ”Mutta enhän minä ole tehnyt mitään… mitään tuhoisaa lukuun ottamatta sitä yhtä pientä tulipalloa.” Tamsin huokaisi uudelleen. ”Kuuntele… Puhuin aiemmin tänään Oliverin kanssa. Lähdet huomenaamuna hänen mukanaan Sadan taipaleen kylään.” ”Mitä? Huomenna jo?” Nicolas äimisteli. ”Aivan.” ”Eikö tämä tule vähän liian… vähän liian aikaisin?” ”Nicolas, kultaseni. Olemme isäsi kanssa tavattoman ylpeitä sinusta. Ja siksi sinun on mentävä Orvokkikumpuun; jotta sinusta tulisi aito velho. Tee se meidän vuoksemme, sopiiko?” ”Onko isä samaa mieltä? Missä hän on nyt?” ”Hän on viimeistelemässä Evelynin häämekkoa. Parempi ettet häiritse häntä. Ja kyllä, hän on samaa mieltä kanssani.” Nicolas ei tiennyt mitä sanoa. Hän ei pitänyt lainkaan siitä mihin suuntaan asiat olivat menneet; se oli kuin hyppy tuntemattomaan. Mutta oliko hänellä vaihtoehtoa? Hänen vanhempansa olivat jo järjestäneet kaiken. Hän ei voinut muuta kuin myöntyä. Ja ken tietää; ehkä oli olemassa se pieni mahdollisuus, ettei hänelle ollut sijaa Orvokkikummussa ja hän pääsisi takaisin kotiin saman tien. ”Hyvä on”, Nicolas sanoi. ”Minä lähden aamulla.” Hänen äitinsä hymyili leveämmin kuin koskaan ennen. ”Olet hyvä poika, Nicolas.” Nicolas ei vastannut enää mitään. Hän vain käveli pois ja suuntasi portaikkoon kohti huonettaan. Hän jakoi huoneen kahden veljensä kanssa; toinen oli isoveli Darren, ja toinen oli pikkuveli Theodore. Huone tosin saattaisi pian jäädä Theodoren omaksi, sillä Evelyn, jolla oli oma huone, muuttaisi pian pois ja Darren saisi siskonsa huoneen. Ja koska Nicolas oli itsekin lähdössä pois, jäisi Theodore yksin. Tai kuka tietää, ehkä kaikista nuorimmainen veli, Lucas, joka oli tähän asti nukkunut heidän vanhempiensa huoneessa, muuttaisi samaan huoneeseen Theodoren kanssa. Tai ehkä kaksoset Orson ja Olivia siirtyisivät omasta huoneestaan Theodoren seuraksi? Joka tapauksessa muutoksia oli luvassa. Kun Nicolas saapui huoneeseen, Darren oli parhaillaan lukemassa satua Theodorelle. Darren oli aina pitänyt lukemisesta ja oppimisesta, toisin kuin Nicolas, joka oli mieluummin vaellellut ulkona metsässä. Veljekset kääntyivät katsomaan tulijaa. Kuten Nicolas, myös Darren oli perinyt Tamsinin vaalean tukan, siinä missä Theodorella oli vähän tummemmat hiukset kuten heidän isällään, Alanilla. ”Hei, Nicolas”, Darren virkkoi. ”Olet kuulemma lähdössä Orvokkikumpuun aamulla, vai?” ”Ilmeisesti”, Nicolas tokaisi. Hän riisui saappaansa ja tunikansa ja kävi pitkäkseen sänkyynsä. ”Ihan hyvä juttu”, Darren sanoi. ”He kai opettavat sinua ettet sytytä paikkoja tuleen.” ”Miksi kaikki nyt olettavat minun tuhoavan kaikkea”, Nicolas valitti. ”En ole tähänkään asti hajottanut mitään.” Darrenilla tosin oli hyvä syy ajatella niin. Juuri hänen kasvonsa Nicolas oli melkein onnistunut kärventämään pienellä tulipallollaan. Darren vain kohautti olkapäitään ja oli aikeissa jatkaa lukemista, mutta Theodore lausui yllättäen: ”Nico, Nico! Voiko minustakin tulla velho?” ”Ehkä. Kuka tietää”, Nicolas vastasi hymyillen. Theodore vain hihitti suloisesti. Sitten Darren jatkoi lukemista; hänen tarinansa kertoi syvällä metsässä asuvista keijuista. Hiljalleen hänen satunsa vaivutti sekä Theodoren että Nicolaksen syvään uneen. Aamun koittaessa Tamsin tuli ravistelemaan Nicolaksen hereille. ”Tässä ovat uudet vaatteesi”, hän sanoi. ”Pue pian päällesi, Oliver odottaa jo ulkona.” Unelias Nicolas haukotteli ensin ja venytteli sitten. Hänen olisi niin kovasti tehnyt mieli jäädä nukkumaan, mutta hänen äitinsä hoputti häntä nousemaan ylös. Nicolas vaihtoi uudet vaatteet päälleen; ne tuntuivat hyvältä päällä. Sitten hän lähti tallustamaan alakertaan äitinsä perässä. ”Nicolas, ota tämä”, Tamsin sanoi ja ojensi pussin Nicolakselle. ”Siinä ovat säästömme. Toivottavasti se riittää matkallesi.” ”Mutta en minä voi tätä ottaa”, Nicolas vastusti. Hän ei halunnut viedä vanhempiensa rahoja. ”Kyllä otat”, hänen äitinsä tivasi. Tamsin tapitti häntä niin tuimasti että hänen oli pakko suostua. Tuolle ilmeelle ei voinut sanoa ei. Nicolas sitoi pussin vyölleen. Sitten he molemmat kävelivät ovesta ulos, Nicolas vielä taakseen vilkaisten – hän sanoi katseellaan hyvästit kodilleen. Aamu oli usvainen ja viileä. Nicolas värisi hieman kylmyydestä. Oliver, hoikka pukinpartainen mies, odotti hevosen vetämän kärrynsä kanssa Nicolaksen perheen talon edessä. Myös hänen isänsä Alan odotti ulkona. Alan haroi tummaa tukkaansa mietteliään näköisenä, muttei kuitenkaan sanonut mitään. Mutta kun hän huomasi poikansa tulleen ulos, hän asteli heti tämän luokse, sulki hänet halaukseensa ja sanoi: ”Onnea matkaan, poika.” ”Kiitos, isä”, Nicolas vastasi ja irrottautui tämän halauksesta. Sitten hän halasi vielä äitiään. ”Pidä huoli itsestäsi”, Tamsin sanoi ja päästi poikansa rutistuksestaan. Nicolas nyökkäsi, joskin hieman epävarman oloisena. Hän ei ollut varma olisiko hänestä tälle matkalle, mutta pakko kai oli. Nicolas kiipesi Oliverin kärryn kyytiin ja heilutti vielä hyvästiksi vanhemmilleen. Sitten Oliver kannusti hevosensa liikkeelle ja he lähtivät kulkemaan kohti Sadan taipaleen kylää.