[b]Luku 1: Pistävä kateus[/b] Metsä oli kaunis ja rauhallinen kuten aina. Linnut lauloivat ja lempeä tuuli kuiskaili salaisuuksiaan oksistoissa. Nicolas istui sammaleen peittämällä kivellä tuntien olonsa levolliseksi. Hänen elämänsä oli kääntynyt ylösalaisin, mutta metsä tarjosi hänelle sitä samaa rauhaa, jota hän oli saanut tuntea pienestä pitäen. Vielä pari päivää sitten Nicolas oli ollut kuin kuka tahansa muukin; tavallinen nuorukainen tavallisesta pikku kylästä. Mutta kaikki muuttui kun hän painiessaan veljensä kanssa lähes kärvensi tämän kasvot – vahingossa tietenkin. Nicolas ei tiennyt kuinka oli onnistunut tekemään sen pienen tulipallon, mutta sillä ei ollut väliä; muiden kyläläisten silmissä hänestä oli yllättäen tullut erityinen ja kunnioitettu. Etenkin hänen vanhempansa pursusivat ylpeyttä. Eihän sitä ihan joka päivä suvusta löydy maagia. Nicolas ei itse tuntenut oloaan sen erilaisemmaksi kuin ennen. Ehkä se tässä koko jutussa hämmentävintä olikin. Oli kuin hän olisi sisällä unessa. Hän oli yrittänyt tehdä saman tulitempun uudestaan ja taas uudestaan, mutta ei ollut osannut toistaa sitä. Mukavaltahan kaikki tämä saatu positiivinen huomio tuntui, mutta se olisi tuntunut paremmalta jos Nicolas olisi oikeasti osannut tehdäkin jotain sen arvoista. Nicolas huokaisi. Hän hyppäsi alas kiveltä ja lähti kävelemään kotia kohti. Yllättäen Nicolas kuuli takaansa tutulta kuulostavaa haukuntaa. Hän kääntyi ympäri kohdatakseen äänen aiheuttajan: punaruskean koiran joka tömisteli tietä pitkin häntä kohti. ”Jasper!” Nicolas huudahti ilahtuneena ja kyyristyi, levittäen kätensä. Koira juoksi suoraan häntä kohti, ja Nicolas sulki sen halaukseensa. Innostunut koira vastaavasti nuoli hänen kasvojaan. Nicolas naurahti ja päästi otteensa irti kohdatakseen koiran omistajan. Kevin, Jasperin isäntä, tallusti hitaasti heitä kohti nuolet ja jousi mukanaan. Nicolas nosti kätensä tervehtiäkseen ystäväänsä, mutta tämä ei vaikuttanut kiinnittävän häneen mitään huomiota. Jokin ei nyt ollut kohdillaan. ”Hei, Kevin”, Nicolas aloitti. ”Onko jokin vialla?” Hänen apean oloinen ystävänsä vain kohautti olkiaan ja jatkoi talsimista. ”Kävin kaikki ansat läpi, mutta ne olivat tyhjiä. En saanut tähtäimeeni muutenkaan saalista.” Nicolaksesta tuntui että epäonni metsällä ei ollut syy Kevinin synkkään olotilaan. Hän päätti kuitenkin olla kysymättä asiasta sen enempää. ”Joten… Minnekäs olet matkalla?” ”Vanhan Raymondin tavernaan. Kaipaan kunnon ryyppyä.” ”Minä voin tarjota!” Nicolas hihkaisi. ”Raymond varmasti tarjoaa pari tuoppia ilmaiseksi minulle.” ”Tiedetään”, Kevin murahti. Nicolas tunsi pienen pistoksen sydämessään. Vaikutti ihan siltä kuin hänen ystävänsä oli suuttunut hänelle jostakin. Mutta mistä? Hetken ajan kolmikko liikkui vaienneena kohti kotikylää. Mutta mitä lähemmäs he tulivat, sitä kovempi halu Nicolaksella oli saada tietää mikä Keviniä vaivasi. Lopulta hän päätti, ettei voisi pysyä hiljaa. ”Olenko tehnyt jotakin väärin?” Nicolas kysyi yllättäen ystävältään. He kävelivät jokusen matkaa eteenpäin ennen kuin Kevin vastasi: ”Et ole.” ”Ai… Kiitos. Hyvä tietää.” ”Syy on minussa.” Kevin pudisti päätään. ”Totta puhuen, olen sairaan kateellinen sinulle ja uusille kyvyillesi – ja miten paljon huomiota saat muilta.” ”Ahaa… Taidan ymmärtää”, Nicolas sanoi. ”Kyse on Angiesta, eikö vain?” Kevin punastui. ”Jep, kyse on Angiesta”, Nicolas kiusoitteli hyväsydämisesti. ”Jos hän saisi yllättäen tietää sinun olevan velho, pystyisit varmasti hurmaamaan Angien uusilla kyvyilläsi – ja Angien isäkin taatusti suostuisi luovuttaman tyttärensä käden sinulle!” ”Turpa kiinni Nico!” Kevin ärähti kiukkuisesti. Sitten hän marssi kiukkuisena pois lojaalisti rinnalla kulkevan Jasperin kanssa, jättäen hämmentyneen ystävänsä taakseen. Niin. Nicolaksen elämä oli tosiaan kääntynyt ylösalaisin.